Opittu avuttomuus on vakavaa, mutta huonosti tunnettua psyykkistä kipua. Muistan ratsastuskoulusta ponit ja hevoset, joita pidettiin pomminvarmoina – ne annettiin alkeisratsastajille, pelokkaille tai oikeastaan kenen tahansa ratsastettavaksi. Pomminvarmat hevoset eivät reagoineet ratsastajien ristiriitaisiin apuihin, epätasapainoiseen istuntaan tai jatkuvaan pohkeiden puristukseen. Ne saattoivat jäädä seisomaan paikalleen kun reaktiivisemmat yksilöt säikähtivät ja heittivät ratsastajia kyydistään. Pakoreaktion tai jähmettymisen puuttuminen ei kuitenkaan ole kiltteyden merkki: se voi kertoa siitä, että ulkoiset pelkoreaktiot ovat sammuneet hevosen käyttäytymisrepertuaarista koska ne on toistuvasti estetty. Tällainen tilanne on saaliseläimelle äärimmäisen stressaavaa.
Mitä on opittu avuttomuus hevosella?
Opittu avuttomuus on ilmiö, jossa eläin on oppinut, että sen käyttäytymisellä ei ole vaikutusta ympäristön tapahtumiin. Tällöin eläin kärsii vakavasta hallinnan tunteen menettämisestä: ”huolimatta siitä mitä teen, en voi vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu”. Opittu avuttomuus on äärimmäisen stressaavaa ja psykologisesti vahingoittavaa, mutta kouluttajan työstä tarkasteltuna valitettavan yleistä.
Pomminvarmat yksilöt edustavat opitun avuttomuuden ääripäätä. Opittua avuttomuutta voi olla eriasteista: se voi olla tilannesidonnaista, paikkasidonnaista, ihmissidonnaista tai kaikkialla ilmenevää. Opittua avuttomuutta voi ilmetä esimerkiksi vain lastaustilanteessa, kengityksessä tai muussa yksittäisessä tilanteessa. Jos hevonen on alunperin yrittänyt väistää, välttää tai poistua tilanteesta, mutta sitten lopulta taipunut ihmisen tahtoon, hevonen on voinut kokea tilanteessa opittua avuttomuutta.
Opitusti avuton hevonen voi vaikuttaa usein ulospäin rauhalliselta, vaikka sen sisällä kuohuu. Opittu avuttomuus aiheuttaa fysiologisesti voimakasta stressiä ja heikentää immuunipuolustusta. Lisäksi tila saa hevosen menettämään ison osan itseään: hevosen aloitekyky, hyvinvointi ja kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin romahtavat. Opittua avuttomuutta tuottava käsittelytapa edustaa äärimmäistä epäeettisyyttä, joka voi kuitenkin olla vaikeaa havaita. Opitun avuttomuuden taustalla on usein fyysisen väkivallan sijaan psyykkinen väkivalta: ennalta-arvaamattomuus, hallinnan tunteen heikentäminen ja sammuttamiseen pohjautuva kouluttaminen.
Tietyissä koulukunnissa hevosten kouluttaminen on perustunut siihen, että kouluttaja pystyy kontrolloimaan hevosta tilanteessa kuin tilanteessa. Hevosen näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että hevosella itsellään ei ole kontrollia itsestään. Kouluttamisessa on pyritty saavuttamaan kontrolli tyypillisesti estämällä hevosta toteuttamasta tiettyjä käytöksiä tai rankaisemalla niistä. Tällöin hevosen käytökset alkavat sammua. Sammumisen prosessi on äärimmäisen stressaava ja epämiellyttävä. Sammuttamalla hevosta estetään toteuttamasta sille itselleen tärkeitä ja välttämättömiä käytöksiä, joiden tavoite on pitää huolta sen omasta terveydestä ja hyvinvoinnista. Nykyaikana on vankat perusteet sille, että tällaiseen kouluttamiseen ei tule pyrkiä.
Opitun avuttomuuden syitä
Eläimillä on voimakas sisäsyntyinen tarve päästä psyykkisen ja fyysisen epämukavuuden ja kivun aiheuttajasta eroon. Tähän pyritään erilaisilla käyttäytymismalleilla, esimerkiksi välttelemällä, pakenemalla, jähmettymällä, yrittämällä ottaa aiheuttajaa esimerkiksi suulla pois, pukittamalla tai hyppäämäällä pystyyn. Jos yritykset poistaa epämukavuuden tai kivun aiheuttaja epäonnistuvat, hevonen voi vaipua opittuun avuttomuuteen. Jatkossa opitun avuttomuuden ilmenemiseen voi riittää pienikin muistutus niiltä kerroilta, joina hevonen on luovuttanut yrittämisen suhteen: esimerkiksi satulan paine selässä, ihmisen läsnäolo tai trailerin näkeminen. Pienikin muistututtava tekijä eli esi-aversiivinen vaikute voi riittää ylläpitämään opitun avuttomuuden tilaa.
Opittuun avuttomuuteen altistavia tekijöitä:
- Paine, jota hevonen ei onnistu omalla toiminnallaan vähentämään tai poistamaan (esim. ohjista vetäminen, sivuohjat tai gramaanit jne.)
- Kipu (akuutti kipu tai pitkäkestoinen krooninen kipu, esimerkiksi epäsopivat varusteet)
- Epäjohdonmukainen ja vaikeasti ennakoitava käsittely ja koulutus (esimerkiksi vaihtuvat käsittelijät ja ratsastajat, käsittelijällä puuttelliset koulutustaidot)
- Puutteellinen koulutus (hevonen ei tiedä mitä siltä halutaan tai vaatimustaso on liian korkea, kouluttajalla puutteellinen oppimisteorian ja hevosen etologian ymmärrys)
- Ristiriitaiset avut ja vihjeet (hevonen ei kykene erottelemaan pyyntöjä)
- Eristäminen lajitovereista
- Pelkoreaktioiden estäminen
- Liikkumisen rajoitteet (esim. pää ja kaula pidetään tietyssä asennossa, estetään pakoreaktio)
Tunnista opittu avuttomuus
Opitusti avuttomana hevosella voi ilmetä tiettyjä niille yhteisiä piirteitä. Toisaalta opittua avuttomuutta voi olla eri tasoista, kuten aiemmin todettu, jolloin elekielessä voi olla vaihtelua. Tutkijoiden mukaan on kuitenkin tiettyjä käyttäytymisen piirteitä, joista voi päätellä hevosen olevan opitusti avuton:
- Niska ja selkä samalla korkeudella
- Lasittunut, sisäänpäinkääntynyt katse
- Taaksepäin suuntautuvat korvat
- Korvat ovat pitkään liikkumatta
- Hevonen ei reagoi ympäristön muutoksiin
Tottunut vai opitusti avuton?
Totuttamisen prosessissa hevoselle pyritään opettamaan, että totutettava asia ei ole epämiellyttävä. Tavoite on siis se, että asiasta tulee hevoselle neutraali: se ei aiheuta pelkoa tai epämukavuutta. Totuttaminen vaatii kuitenkin tarkkuutta, sillä jos hevonen kokee totuttamisen epämiellyttäväksi, kyseessä ei ole totuttaminen vaan flooding eli säkittäminen.
Säkittäminen perustuu siihen, että eläintä (tai ihmistä) altistetaan epämiellyttävälle asialle niin kauan, että eläin lakkaa reagoimasta. Tällainen koulutustapa on äärimmäisen suuri riski: jos hevonen tosiaan kokee asian epämiellyttäväksi tai pelottavaksi, mutta lakkaa reagoimasta, se on voinut vaipua opittuun avuttomuuteen. Säkittämisen riskit ovat suuret muutoinkin, sillä ahdistunut hevonen voi yrittää pyrkiä pois epämiellyttävän asian luota keinolla millä hyvänsä. Jos hevonen pääsee pakenemaan paikalta, sen oma hyvinvointi on paremmalla tolalla kuin opitusti avuttomana, mutta ihminen on voinut tulla opettaneeksi hevoselle epätoivotun selviytymismekanismin, jota hevonen käyttää jatkossakin epämukavissa tilanteissa.
Totuttamisen ja säkittämisen keskeinen ero on se, että totuttamisessa uutta tai epämiellyttävää asiaa esitetään hevoselle niin pienissä paloissa, että hevonen ei koe oloaan tukalaksi. Säkittämisessä epämiellyttävän asian voimakkuutta voidaan jopa lisätä jos hevonen pelkää, esimerkiksi viemällä pelottavaa asiaa lähemmäs hevosta.
Pienissä paloissa asian esittäminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että totutettava asia on hevosesta kaukana, tai hevosella on mahdollisuus säädellä itse etäisyyttä asiaan. Totuttaminen voi olla turvallisinta toteuttaa juuri hevosen ollessa vapaana esimerkiksi kentällä tai reilun kokoisessa tarhassa: kun hevosta ei estetä poistumasta asian luota, sillä säilyy hallinnan tunnetta tilanteessa.
Miten opitusta avuttomuudesta selvitään?
Opitun avuttomuuden hoitoon ei ole yksiselitteistä keinoa. Keskeinen tekijä on se, että eläin saa lisää hallinnan tunnetta. Eläimen pitää siis kokea, että se voi vaikuttaa omalla käyttäytymisellään itseään koskevissa asioissa. Tässä auttaa esimerkiksi se, että ihminen käyttäytyy ennakoitavasti, pilkkoo hevoselta vaadittavat asiat pieniin palasiin ja palkitsee kun hevonen toimii halutulla tavalla.
Myös lajityypilliset elinolot luovat pohjan hyvinvoinnille, joka auttaa palautumaan psyykkisestä kuormituksesta. Mitä enemmän hevosella on valinnan mahdollisuuksia elinoloissaan, sitä paremmin hevonen voi. Pihatto, lauma, vapaa tai tiheä ruokinta, suuri liikkumistila ja monipuoliset virikkeet auttavat hevosta saamaan hallinnan tunnetta ympäristössään. Laumassa on kuitenkin tärkeä pitää huolta, että keskinäiset välit ovat kunnossa: laumassa tapahtuvat konfliktit voivat ylläpitää hevosen opittua avuttomuutta. Laumassa olevilla hevosilla tulee pitää huolta, että kaikille on riittävästi resursseja, ja mieluusti hieman yli sen. Esimerkiksi ruokintapaikkoja kannattaa olla tuplamäärä lauman jäseniin nähden.
Lähteet:
- Hall, C., Goodwin, D., Heleski, C., Randle, H., & Waran, N. (2008). Is There Evidence of Learned Helplessness in Horses? Journal of Applied Animal Welfare Science, 11(3), 249–266. doi:10.1080/10888700802101130
- Fureix, C., Jego, P., Henry, S., Lansade, L., & Hausberger, M. (2012). Towards an Ethological Animal Model of Depression? A Study on Horses. PLoS ONE, 7(6), e39280.doi:10.1371/journal.pone.0039280
- König v. Borstel, U., Visser, E. K., & Hall, C. (2017). Indicators of stress in equitation. Applied Animal Behaviour Science, 190, 43–56. doi:10.1016/j.applanim.2017.02.018